Miten blogilla voi tienata elannon?

”Mäkin perustan blogin” kommentoi frendi Facebookissa, nähdessään kuvan sähköautostani. Kommentoin viestiketjuun, että kannattaahan se, 10 vuoden päästä saattaa saada puoleksi vuodeksi laina-auton.

Olen blogannut vuosikymmenen ja monesti törmännyt ihmisiin, jotka kuvittelevat bloggaamisen olevan jotenkin äärimmäisen vaivatonta duunia, joka tarkoittaa lähinnä skumppabileitä ja ilmaisia vaatteita.

Mikä on helpompi ymmärtää on se, että ihmiset ihmettelevät blogin ansaintalogiikkaa. Että kuka maksaa ja kenelle, kun lukijat kerran eivät maksa mitään. Se onkin hyvä kysymys ja sitä ajattelin käsitellä nyt, koska viime viikonloppuna blogin FB-ryhmässä tapahtuvan keskustelun myötä ymmärsin, että olisi ehkä ihan paikallaan pitkästä aikaa valottaa sitä, kuinka tällä hommalla elää — ja kuinka ei.

Bloggaajat ovat suhteellisen uusi ammattikunta ja Suomessa itsensä blogilla ja siihen liittyvällä työllä elättää tietääkseni kourallinen kirjoittajia.

Olen melkein aina tehnyt blogin ohessa muutakin työtä, mutta nykyään kaikki työni ovat joko blogityötä suoraan tai projekteja, jotka ovat mahdollisia Kemikaalicocktailin myötä.

Aloittaessani blogin työskentelin toimittajana Ylellä, tehden kolmipäiväistä työviikkoa. Isoisäni oli kuolemansairas ja olin pyytänyt töistä kevään osittain vapaaksi, että voisin vierailla isoisän luona kahtena päivänä viikossa. Isoisä kuoli yllättäen jo ennen vuodenvaihdetta ja minulla olikin edessäni arki, jossa oli paljon vapaa-aikaa. Silloin perustin blogin.

Tein osa-aikatyötä Ylelle ja kirjoitin blogia parina päivänä viikossa. Oli aivan mahtavaa jatkaa blogiin niitä aiheita, joita ei Kuningaskuluttajassa ehditty/voitu käsitellä. Samaan aikaan minua pyydettiin IMAGE-lehden bloggaajaksi ja tein sitä oman blogin rinnalla. Sain siis aika varhaisessa vaiheessa palkkaa bloggaamisesta, mutta mistään isoista rahoista ei tietenkään puhuttu, muutamista satasista vain. Kun lopetin työt Kunkussa ja siirryin Ylen ympäristökoordinaattorin hommiin, jatkoin Kemikaalicocktailia, vaikka teinkin kokopäivätyötä. Siinä elämäntilanteessa ei ollut lapsia ja vapaa-ajalla ehti kirjoittaa hyvin, vaikka päivät menivätkin duunissa. Kirjoitin ympäristökoordinaattorivuotenani Ylelle blogia nimeltä Noora loves eko, reilu & luomu , joka piti minut kiinni bloggaamisessa oman blogini lisäksi.

Ympäristökoordinaattorin pestin aikana, siinä rinnalla kahta eri blogia kirjoittavana tajusin, että tämän naisen kyllä kuuluu tehdä toimittajan työtä, eikä mitään muuta, ja perustimme Katjan ja tuotantoyhtiö Tarinatalon kanssa Uusi Musta -nimisen blogiportaalin tiedostaville naisille.

Tuossa kohtaa elämääni tein varsinaista unelmaduunia: sain kuukausipalkkaa Kemikaalicocktailin kirjoittamisesta. Nipistelin itseäni usein, kun oli niin siistiä tehdä töitä paitsi Katjan kanssa, mutta myös blogata ammatikseen. Vedimme Ylellä suoraa radio-ohjelmaa lauantaiaamuisin ja bloggasimme toimistoaikoihin. Oli aika täydellinen kuvio.

Uusi Musta kuitenkin tuli tiensä päähän, koska Ylen johto vaihtui ja rahat jaettiin uudelleen: verkkosisällöistä nipistettiin isosti juuri kun Uusi Musta oli lähtenyt parin vuoden rakentamisen myötä lentoon.

Minä olin loikannut Uuden Mustan kyydistä jo ennen sen varsinaista lopettamispäätöstä juontamaan ohjelmaa Maikkarille ja pienen vauvan äitinä osa-aikainen tv-homma sopi hyvin vauva-arjen ja blogin kirjoittamisen rinnalle. Tässä kohtaa en vielä tienannut Kemikaalicocktailin postauksilla, mutta sain jo blogin kautta tuotteita testiin ja kävin luennoimassa. Yritykset olivat siis alkaneet huomata, että bloggaajien sanalla on painoarvoa. Elettiin vuotta 2010-2011.

Juontaessani Tyylivarkaita, pidin Maikkarin sivuilla videoblogia ohjelman aiheista, eli sain taas maksua bloggaamisesta, vaikka en Kempparin kirjoittamisesta.

Noihin aikoihin eka kirjani tuli ulos. Kustantajani Ville Rauvola Atena kustannuksella oli huomannut, että blogini käsittelemät aiheet ovat tontillani suosittuja ja halusivat kokeilla siirtää blogimaailman kansien väliin. Nykyäänhän se on ihan tavallista, mutta tuolloin olin eka, jonka blogi kaupallistettiin Suomessa tietokirjaksi. Marjoja ja maskaraasta tuli bestseller ja tajusin, että blogilla todella on ulottuvuuksia, joilla voi ansaita palkkaa tekemisestään, vaikkeivät lukijat itse blogin lukemisesta maksakaan.

Kirjani julkaistiin suomeksi ja ruotsiksi ja sen myötä luennoin säännöllisesti, tienaten blogin kautta mahdollistuneella työllä jo vähän. Kirjassani käsittelin aika isosti aihetta maito ja vatsavaivat ja päädyinkin tekemään aiheesta dokkarin Ylen Silminnäkijään. Pilattu maito työllisti mua reilun puolen vuoden ajan — taas olin keksinyt keinon rahoittaa blogityötä muulla hommalla, joka liittyy niihin aiheisiin, joihin mieluiten uppoudun.

Seuraava duunini olikin sitten ihan mun ominta juttua: minua pyydettiin mukaan tuottajaksi vasta perustettuun Suomen Blogimediaan. Toimin SBM:n ekana toimivuotena headhunterina, etsien riveihimme Suomen parhaita blogejaja toimien bloggaajien kontaktihenkilönä SBM:n päässä. Työskentelin osa-aikaisesti, joka oli oman blogin kannalta täydellinen järjestely. 50% tuottajana ja 50% bloggaajana. Nyt oltiin jo siinä pisteessä, että yritykset olivat valmiita maksamaan postauksista ja minä kipuilin vähän toimittaja-vai-bloggaaja -ajatuksen kanssa.

Olen saanut toimittajaoppini Ylen Asiaohjelmissa, joissa ymmärrettävästi ollaan Suomen riippumattomimman journalismin äärellä. Ylellä oli upeaa kasvaa ja kehittyä toimittajana ympäristössä, jossa mainosrahalla ei ollut tai ole roolia sisällön tuotannon osalta.

Blogini alkaessa muuttua yhä ammattimaisemmaksi mietin, että miten viestin lukijoilleni, että vaikka olen saanut palkkaa postauksen kirjoittamisesta, ovat mielipiteeni silti omiani, eivätkä ne ole ostettavissa. Tajusin kuitenkin, että olen blogannut jo niin monta vuotta, että kyllä te minut tunnette ja tajuatte, että olen se sama toimittaja kuin aikaisemminkin. Että kun kerron avoimesti, kuka postauksesta maksaa, enkä harrasta piilomainontaa, ei asiassa ole ongelmaa. Eikä ole ollutkaan. Pelkoni osoittautuivat turhiksi ja olen hyvin voinut yhdistää kaupallisuuden sisällöntuotantoon. Se on tietenkin vaatinut asiakkaista kieltäytymistä, mutta kun tämä linja on valittu, on se pidettävä. Minulle on esimerkiksi tarjottu autoa käyttöön jo muutama vuosi takaperin, mutta en tietenkään lähtenyt siihen yhteistyöhön, koska en vaan kannata bensa-autoilua millään tasolla. Sähköauton testaaminen (menossa parhaillaan) sen sijaan on ihan eri juttu ja aihe, joka monia teistä oikeasti kiinnostaa.

Yhteistyöni Mádaran kanssa on toimeentuloni kannalta nykyään ihan oleellinen juttu. Vierailin Mádaran tehtailla viisi vuotta sitten ja visiitin myötä alkoi täysin yllättäen yhteistyö, joka on yllättänyt niin minut kuin Mádaran. Olin otettu siitä tekemisen meiningistä, mikä nuorilla perustajamimmeillä oli ja tulimme yhdessä siihen lopputulokseen, että nyt on kehitettävä Suomi-tuote, jonka minä suunnittelen ja Mádara toteuttaa. Pihlajavoide lanseerattiin reilua vuotta myöhemmin ja nykyään se on Mádaran top seller Suomessa. Pelkkää Pihlajaa on myyty kymmeniätuhansia tuubeja ja myös Nokkosella menee tosi hyvin.

Lähdin yhteistyökuvioon kahdesta syystä: halusin oppia, kuinka kosmetiikkaa — josta joka viikko kirjoitan — valmistetaan ja halusin tottakai luoda tuotteita, joita itse tarvitsen. Kaikista suurin painoarvo yhteistyön alkamiseksi oli kuitenkin sillä, että Mádaran suunnalta ei millään tavalla haluttu rajoittaa minun kosmetiikasta kirjoittamistani, vaan olen aivan vapaasti saanut jatkaa työtäni blogissa. Kirjoitan monista Mádaran — ja omien tuotteideni —kilpailijoista blogissani ja kuvio toimii minusta hyvin. Jos mainostaisin pelkästään omia tuotteitani, ei kukaan teistä jaksaisi lukea Kempparia, se on varma. Mutta tuotteilla rahoitan ison siivun arjestani.

Aluksi muutama iäkkäämpi toimittaja haukkui minut meilitse pystyyn, että kuinka voin myydä sieluni kosmetiikkafirmalle ja että nyt on uskottavuuteni mennyttä. Nämä naiset vaan eivät kuitenkaan olleet kovin pitkänäköisiä: jo tuossa vaiheessa oli aivan selvää, että tulevaisuudessa suuri osa toimittajista on friikkuja ja että jokainen turvatkoon oman selustansa. Minä sitäpaitsi tein sen niin, ettei sisällöntuotantoni kärsinyt asiasta ollenkaan! Tämä muuvi oli juuri se, jonka ansiosta voin nyt kirjoittaa blogia täyspäiväisesti. Mádaratuotteet yksin tosin eivät minua elätä, mutta se on iso ja olennainen osa tätä ansaintaani, joka koostuu monesta lohkosta.

Paitsi Mádara, on Suomen Blogimedia ja Lauran tekemä työ mulle avainasemassa. SBM myy blogini mainostilan ja diilaa mulle myös sisältöyhteistyökumppanuuksia. Tämä tarkoittaa, että minulle kerrotaan jonkin tietyn asiakkaan olevan blogistani kiinnostunut (esimerkiksi Nissan ja sähköauto) ja sitten minä päätän, että sopiiko ko mainostaja tänne vai ei. Usein ei sovi. Pakko myös avata sen verran tuota banneriasiaa, että näkyvyyteen nähden saan aivan naurettavan vähän tuloja bannereista: vain joitakin satasia kuussa. Bannerit ovat asia, joiden kanssa kipuilen jatkuvasti, mutta sitten taas en ole vielä kokenut, että niistä olisi ihan pakko luopuakaan.

Laura myy paitsi blogin sisältöyhteistöitä, myös uutiskirjepaikkoja ja näillä tuloilla pystyn paitsi maksamaan palkkiota Lauralle, myös maksamaan esimerkiksi asuntolainaani. Blogin uutiskirje on perustettu paitsi tavoittamaan teidät vähän henkilökohtaisemmalla tasolla, myös siksi, että joukossanne on jengiä, jotka todella haluavat tuotevinkkejä ja ale-koodeja, ja sitten on firmoja, jotka haluavat näitä teille esitellä. Kaikki ei mahdu blogiin, joten uutiskirje on mainio kanava tähän tarkoitukseen. Kyse on siitä, että Kempariin ei mahdu kaikki se mainonta, joka sinne sopisi ja jota on tarjolla ja siksi olen kehittänyt muita kanavia. Näin saan elätettyä itseni tällä työllä.

Olennainen asia ovat testituotteet: onhan se taloudellisesti kotiinpäin kun ei tarvitse ostaa kosmetiikkaa ja saa toisinaan testailla ravintoloita, ruokatuotteita ja vaatteita jne. Näillä testituotteilla ei kuitenkaan makseta asuntolainaa tai osteta ruokaa pöytään, joten laskutettavaa on pakko olla, mutta testituotteet säästävät kukkaroa, joka kompensoi sitä, että tekee paljon ilmaista duunia.

Sitten on vielä kuvio, jota moni blogini lukija ei ehkä aina edes muista : lapset. Heidän elämääni ilmestymisen myötä bloggaamiseni on muuttunut luonnollisestikin enemmän työn luonteiseksi toiminnaksi, joka tarvitsee aikatauluttaa omaan arkeen.

Jos teen blogitöitä päiväkotiajan ulkopuolella, on maksettava lastenhoitajasta, elleivät mummit pääse jeesimään (taloudessani ei siis asu muita aikuisia kuin minä). Esimerkiksi viime lauantaina olisin halunnut tehdä pikaisen juttukeikan Vegemessuille, mutta homma kaatui juuri lastenhoidollisiin kuluihin: juttukeikka olisi maksanut mulle liikaa. Näin siksi, että kuten oletinkin, messuille oli tuntien jonotus ja ilman pressipassia ja juttukeikkaan olisi mennyt todennäköisesti jonotettu aika plus messuaika, joka lastenhoitajan palkkana olisi ollut noin 60-75 euroa. Aina ei siis voi mennä, vaikka haluaisi. Silloin kun ei ollut perheellinen ja mulla oli kaikki aika maailmassa, oli kuvio aika eri. Nykyään on pakko priorisoida mihin menee, koska menee ja myös varmistaa se, että työt saa tehtyä kustannustehokkaasti ja ammattimaisesti. Tämän vuoksi en mene juttukeikoille isoihin tapahtumiin ilman pressilupaa, koska ei ole vaan aikaa turhalle säädölle.

Viime vuonna tein ekaa kertaa seitsemään vuoteen päivätöitä blogin ohella. Minut headhuntattiin yllättäen CosmEthicsille, joka työllisti minua aluksi osa-aikaisesti ja syksyn ajan tein lähes kokopäivätyötä toimistollamme, mutta tajusin blogia öisin työstäessä, että en olekaan valmis luopumaan Kemikaalicocktailista. Olin nimittäin vähän sellaista kaavaillut. Niinpä otin pari askelta taaksepäin ja nyt teen taas töitä friikkuna, CosmEthics on yksi asiakkaistani, rakas sellainen.

Ehkäpä tämä postaus nyt avasi tätä ansaintalogiikkaa. Ansaintaa tulee siis:

• suunnittelemistani Mádara-tuotteista
• blogiyhteistöistä (eli postauksista, joiden otsikon vieressä on vesileima ”sain palkan”)
• bannereista
• luennointikeikoista
• yrityskonsultoinneista, jota teen satunnaisesti
• CosmEthicsilta

Siitä, että päätän nyt kirjoittaa esimerkiksi tämän tekstin blogiini, ei kukaan minulle maksa mitään, eli en saa esimerkiksi minkäänlaista kiinteää kuukausipalkkaa bloggaamisesta. Suomen Blogimedia ei ole siis blogiportaali siinä mielessä, että kenelläkään meistä olisi kuukausiliksaa.

… Ja mitä tulee siihen sponsoriautoon, joka ainakin osan silmissä on silkkaa luksusta: olen saanut auton lainaan puoleksi vuodeksi sitä vastaan, että kerron teille, miltä sähköautoilu tuntuu. Sähkön ja pysäköinnin maksan itse, enkä myöskään saa tästä näkyvyystyöstä rahapalkkaa. Joten vaikka auto onkin aika messevän oloinen työsuhde-etu, vaatii asuntolainan maksaminen ja ruokakaupassa käyminen kuitenkin duunikeikkoja, joista voin laskuttaa jotakin. Mutta tottakai: auto on minulle ja toiminnalleni liikkuva mainos, niin kuin myös Nissanille. Ja näkyvyys on muutettavissa ansainnaksi, jos hyvin käy.

Halusin tällä blogauksella lähinnä valottaa sitä kuviota, jolla blogi pyörii ja myös muistuttaa vähän, että pelkkää somea seuraamalla ei ihmisen työarjesta koskaan saa koko kuvaa. Rakastan tätä työtäni ja teen tosi paljon hommia ilmaiseksi ja hyväntekeväisyydestä ja toivon, että aina muistatte sen, sillä minä jos kuka olen aikamoinen idealisti, jonka maailmaa ei todellakaan pyöritä raha. Massia on pakko olla, että selviää arjesta, mutta onnen tuo kyllä itse työ, ei se palkka.

Kiitos kun seuraat!