Mikä onkaan blogimainonnan isoin ongelma?

Aamun Ylen uutisissa on juttu blogimainonnan kasvusta. Kommenttini aiheesta oli jutussa ymmärrettävästi lyhyt, joten jatkan sitä hieman.

Totesin jutussa, että piilomainontaa suurempana ongelmana pidän sitä, että mainonnan ammattilaiset käyttävät hyväkseen nuoria bloggaajia. Valjastavat heidät ripsarin hinnalla mainoskoneistokseen.

Vaikka blogeissa tapahtuvaan, osittain epäselvään mainostamiseen on tärkeää luoda pelisäännöt, voisi marssijärjestystä vähän miettiä. Onko tärkeämpää saada ilmaiseksi isojen firmojen tuotteita mainostavien bloggaajien teksteihin merkintä mainosyhteistyöstä kuin se, että bloggaaja saisi tästä ansaitsemansa palkan? Entä miksi vain bloggaajilta vaaditaan läpinäkyvämpää toimintaa, miksei naistenlehtien kosmetiikkajuttujen kirjoittajilta? Oikeassa maailmassa kun yhden ripsivärin, pastanäytteen tai leggingsien hinnalla ei osteta mainosnäkyvyyttä tuhansien tai kymmenientuhansien ihmisten elämiin.

On toki poikkeustapauksia. Esimerkiksi omassa blogissani kerron usein niin pienistä brändeistä, että niillä ei yksinkertaisesti ole mainosbudjettia. Silloin on ymmärrettävää, että hyvästä tuotteesta kirjoittaa ihan mielellään vain siksi, että se on hyvä. Mutta jos L´Oréal, Unilever, Nestlé  — tai näiden jättiläisten omistuksessa olevat brändit  lähettävät suositulle bloggaajalle tuotteen, kyllä bloggaajan kuuluu saada jutun julkaisemisesta palkkaa. Se on minun mielipiteeni. Miksi muka ei kuuluisi?

Parhaillaan bloggaajat määrittelevät hintansa itse ja juuri se on ongelma. On vaikeaa ja epämukavaa laittaa hintalappu omalle toiminnalle ja pitää hintatasostaan kiinni. Se on yrittäjyyttä, eikä se sovi kaikille. Toisilla on pokkaa pyytää ansaitsemansa palkka, mutta ymmärrän hyvin, että etenkin nuoret eivät kehtaa, ymmärrä, osaa tai edes tiedä, että blogin kautta saadusta tuotteesta ei ole pakko kirjoittaa tai jos niin tekee, voisi ison firman kanssa neuvotella itselleen pelkkää rajauskynää paremman diilin.

Nettipäiväkirjan eli blogin pitämistä ei voi enää pitää pelkkänä puuhasteluna. Ammattimaistuminen on ollut nopeaa, sillä blogillaan ansaitsevien määrä on tuplaantunut viime vuoteen verrattuna.

Viestintätoimisto Manifeston blogibarometrissa 71 % bloggaajista ilmoitti ansaitsevansa blogillaan tänä vuonna, kun viime vuonna vastaava luku oli 42 %.

Valtaosa bloggaajista saa Suomessa yhä vain joitain satasia kuussa, mutta hyvällä mainosyhteistyöllä suosittu bloggaaja voi helposti tienata kuussa kymppitonnin.

Lähde: Yle

Bloggaajan suosikit on valittu yhteistyötahon nettikaupasta. Ymmärtääkö lukija tämän mainokseksi?

Kuva: rantapallo.fi/mungolife.

Kempparilla ei tienaa kuussa kymppitonnia, mutta Suomessa on ruoka- ja muotiblogeja, joilla tällaiset summat ovat todellisuutta. Uskon, että suuri osa lukijoista ymmärtää blogia lukiessaan, kun törmää mainokseen, mutta on totta, että merkintä voisi olla selkeämpää. ASML:n tekeillä oleva luonnos kuitenkin keskittyy mielestäni vähän vääriin asioihin ja väärässä järjestyksessä.

1. Luonnosta varten on kuultu mediataloja, ei bloggaajia tai blogien lukijoita. Miten siis voidaan olla varmoja siitä, minkälaista mainontaa lukijat pitävät epäasiallisena/asiallisena?  Bloggaajat varmasti ovat saaneet lukijoiltaan paljon kommentteja mainontaan liittyen, onko bloggaajia haastateltu?

2. Blogien erilaisia sisältöyhteistyötapoja ei ole eroteltu luonnoksessa mitenkään. Tuote voi olla blogistilla kuvauslainassa, se voi olla saatu, se voi olla saatu banneripaikkaa vastaan, se voi olla itse ostettu tuote, jota kiitollinen firma sen jälkeen lähettää k bloggaajalle ilmaiseksi lisää jne. Nämä eri sisältöyhteistyötasot olisi avattava luonnokseenkin. Jos saan tuotteen vaikka kuvauslainaan kotiini, se vilahtaa blogissa ja sen jälkeen palautan sen, onko kyse samanlaisesta tapauksesta kuin jos saan tuotteen omaksi? Bloggaajalle hyötyjen taso on aivan erilainen.

3. Luonnosta valmistellaan blogien sisältöjä kuluttamatta/ymmärtämättä. Tältä ainakin tuntuu. Bloggaajia voi verrata vaikkapa muusikoihin. Bloggaajan blogaus on hänen biisinsä, johon hän itse muotoilee sanat. Sisältö voi olla asiaa, huumoria, hömppää, avautumista, draamaa — ihan niin kuin biisien teematkin. Mutta tarvitseeko kaikkien rakkaudesta kertovien kappaleiden alkaa samoilla sanoilla? Tai kuka käskisi muusikon aloittaa biisiensä sanat luettelemalla vaatekaupat, joista hän saa esiintymiskuteensa kiertueen ajan ilmaiseksi? Totta kai sisältöyhteistyöstä on kerrottava, mutta ei sitä minusta tarvitse tehdä otsikossa tai ekalla rivillä, niin kuin sääntöluonnoksessa nyt ehdotetaan.

Blogeissa kirjoittaminen on luovaa työtä, jolla on saatava lukija kiinnostuneeksi — oli sisällössä mainontaa tai ei. Jos vaikka minä tekisin kosmetiikka-arvion viime vuoden parhaista tuotteista, voitteko kuvitella mikä sillisalaatti tulisi siitä, että avaan jokaisen tuotteen kohdalla erikseen, keneltä olen tuotteen saanut?

4. Miksi sääntöluonnos koskee vain bloggaajia, eikä naistenlehtien sisältöjä? Tämä on ehkä luonnoksessa hämmentävintä. Isot lehtitalot ovat mukana vaatimassa bloggaajilta selkeämpää yhteistyön avaamista samalla, kun niiden omistamien julkaisujen kauneusjutuissa on jatkuvaa L´Oréalin tuotteiden piilomainostamista. Se, että lähes jokainen kauneusjuttu Suomessa sisältää Lorskun kamaa ei ole sattuma, mutta kuinka usein jutun yhteydessä kerrotaa, miksi jutussa on erään tietyn kosmetiikkajättiläisen tuotteita? NiinPä. Sanoisin, että mikäli bloggaajilta vaaditaan ASML:n ja lehtitalojen luonnoksen kaltaisia toimenpiteitä, täytyy sääntöluonnos ylettää myös maamme naistenlehtiin — ja autolehtiin ja kaikkiin vastaaviin tapauksiin. Miksi läpikänykyyttä vaaditaan niiltä, jotka tekevät usein työnsä ilmaiseksi ja ammatikseen piilomainostavat saavat jatkaa niin kuin tähänkin asti?