Ja niin meistä tuli kuormapyöräperhe

Ostimme kesällä vihdoinkin kuormapyörän. Asiaa oli funtsittu muutama vuosi ja vaihtoehtoja punnittu, lopulta kohdalle osui haluttu pyörä käytettynä. Kyselin blogin FB-ryhmässä teiltäkin suosituksia muutamaan otteeseen ja kiitän kaikkia vinkkinsä antaneita. Päädyimme trioBike Mono -merkkiseen fillariin.

Autottomana perheenä halusimme pyörän, jolla saa kuljetettua kaksi lasta ja ostokset. Lisäksi halusin, että pyörä on paitsi mukava ajaa, kivan näköinenkin.

Minua kieltämättä vähän mietityttivät nämä Kallion jyrkät mäet, mutta ajattelin, että kun kerran arjessa ei ole juurikaan aikaa liikunnalle, niin tässä ainakin on loistavat sauma hyötyliikkumiseen. Kuormapyöräily on osoittautunut  ihan huikean tehokkaaksi liikkumisen muodoksi. Koko kroppa on hommissa ja hiki tulee aina viimeistään kotiinpäin polkiessa, mäkiä kun Kalliossa riittää.

Päädyttyämme vertailuprosessissamme trioBikeen, kävimme koeajamassa sitä uutena, mutta hinta oli kova: 2800 euroa. Tässä saumassa niin paljoa ei ollut pyörään laittaa, ja minua jo ehti harmittaa, että eikö me tänä kesänäkään päästä vielä kuormapyörän selkään. Mutta kuin tilauksesta, netissä pelmahti vastaan tuo nimenomainen fillari käytettynä, 1800 eurolla! Sam kävi Islan kanssa koeajamassa pyörän ja kun se näytti lähes uudelta ja tuntui hyvältä ajaa, tehtiin kaupat. Saatiin vielä tingattua hinta 1600 euroon.

Kun ajoin pyörää ekan kerran lasten kanssa olin vähän järkyttynyt. Pyörä tuntui viettävän oikealle ja olo oli epästabiili, vaikka trioBiken kanssa on aika mahdoton kaatua, edessä kun on kaksi rengasta ja takana yksi. Halusin juuri tällaisen mallin, jossa balanssi pysyy paikallaollessakin, eikä skidien kanssa ole kaatumisriskiä kun ekat liukkaat yllättävät. Mutta tästä huolimatta pyörä tuntui aluksi todella vieraalta.

Aluksi olin pyörän kanssa epävarma ja teimmekin niin, että koko perheen pyörälenkeillä minä ajoin omaa fillariani ja Sam kuormapyörää. Ennen kuin uskalsin ottaa skidit kyytiin, tein aluksi yksin pidempiä lenkkejä trioBiken kanssa. Vähitellen pääsimme sinuiksi ja aloin viedä Islaa fillarilla aamuisin tarhaan. Parasta on, että samalla kun itse saa liikuntaa ja vaihdettua paikkaa nopeasti (hitsi että en jaksa kävellä 5-vuotiaan tahtia, sori vaan), lapset rakastavat olla kyydissä! Pieni Hectorkin tykkää mukulakivistä ja Islasta tuntuu mukulakivillä fillarin kanssa täristessä, että ollaan Lintsillä. Alamäessä kyydistä kuuluu iloinen ”juhuuuuuuuuu!” Moni autoilija ja jalankulkija hymyilee kun mennään ohi ja eilen tuli risteyksessä autokuskilta peukku. Ilahdutti kovasti.

Eilen ohikulkija huuteli, että ”onko sulla tossa sähkö?!” Huusin takaisin että ”ei oo, lihasvoimalla mennään!” Mies huusi vielä perääni jotakin hyvistä reisilihaksista. Kyllähän ne tässä lihaksisto kehittyy juu. Etenkin jyrkässä ylämäessä etenemisvauhti on aika hidas ja varmasti meno näyttää monen silmään tuskaiselta, eikä siinä hikikarpaloilta säästy, mutta kun oppii valitsemaan reittinsä fiksusti, on homma ihan miellyttävää ja tehokasta jumppaakin. Kiva saada käyttää lihaksistoaan kunnolla. Trio Bikea saa silti myös sähköllä varustettuna, jos sellainen kiinnostelee. Itse pyörä ei ole raskas ajaa ja se painaakin vaan 31,5 kiloa, joka valmistajan sivujen mukaan on kevyimpiä kuormapyöriä maailmassa. Mutta kun kyydissä on kaksi lasta ja ostokset, niin käyhän homma treenistä!

Pyörässämme on 7 vaihdetta ja käsijarru. Muita hienouksia ei. Maahantuoja Classic Biken sivuilla kerrotaan:

Fillarissamme on myös tarakka, jota ei ollut esimerkiksi liikkeessä ajamassamme mallikappaleessa, eikä tämän jutun nostokuvassakaan. Tarakka on musta tosi tarpeellinen, esimerkiksi märän sadesuojan kuljettamiseen — niin ja saahan sinne vaikka istuimen kolmannelle lapselle! Fillarin sadekuomu on kuitenkin eri asia kuin pyörän kopassa oleva suojakuomu lapsille: heidät saa kätevästi sateelta suojaan, pyöräilijällä sen sijaan on hyvä olla sadevarusteet, jos on pidempi matka sateessa poljettavana.

Kuormapyörä on kaupungissa konseptina huikea: kuin omaisi auton, mutta kera ekonäkökulman ja hyötyliikunnan. Ruokakaupassa on ihana käydä trioBiken kanssa, parkkipaikka löytyy aina (toisin kuin auton kanssa) ja homma onnistuu kahden lapsenkin kanssa iisisti. Pyörässä on lukitusta varten metallirinkula, jolla pyörän saa helposti kiinni vaikka tolppaan.

Asumme Kalliossa ja meillä on pieni kesäsiirtolamökki Lauttasaaressa. Olin kaavaillut, että pyörällä voisi taittaa matkan Torkkelinmäeltä Länsiulapanniemelle, mutta siihen fillari on kyllä liian raskas.  Tai no jaa: ehkä matka pitäisi koittaa kerran tehdä, ennen kuin lyön hanskat tiskiin… Mutta ensivaikutelma on se, etten lähtisi paljon Kamppia kauemmaksi, kun täältä Karhupuiston kupeesta operoin. Kaupunkiajossa sen sijaan trioBike on vertaansa vailla, enkä enää voisi kuvitella arkeamme ilman kuormapyörää. Oloni on varmaan sama kuin hänellä, joka kokee oman peltilehmänsä korvaamattomaksi. Mun lehmä vaan on paljon ekologisempi, sori vaan. 😉

Kuva: triobike.com

Pyöräilyarki lasten kanssa sujuu nykyään jo helposti, kun Hectorkin on vähän isompi. Alle vuoden ikäisenä skidi meinasi vähän valua istuimella toiselle kyljelleen, ellei sisko istunut kyydissä, tukena vieressä. Nyt poika pysyy jo hyvin istumassa yksinkin. Kolmipistevyö on tosi turvallinen. Minä nautin vapauden tunteesta, kun poljen menemään. Aika huippua, että arkisia askareita hoitaessa tulen samalla pienentäneeksi stressileveleitä ja parantaneeksi aivotoimintaani, niin ja fillaroidessa ylläpidän ja kehitän mm. sydämen ja verenkiertoelimistön kuntoa sekä suorituskykyä ja kulutan hitosi energiaa. Win-win! Vielä kun näyttäisin yhtä coolilta ajaessani kuin tämä kuvan nainen. Tosin: hänellä voisi olla kypärä päässä.

Jutun nostokuva: greenaer.ie