Muina levänneinä kesäihmisinä

Tekipä viikon miniloma blogista hyvää. Sillä välin kun pidin läppärin kiinni, korkattiin kesäsiirtolamökin kausi 2015, löydettiin ehkä elämämme koti, päätettiin ostaa se laatikkopyörä vihdoinkin (paitsi ettei sitä vielä ole hankittu, heh), syötiin kesän eka jätski ja mikä tärkeintä: opeteltiin taas nukkumaan.

Plankkasin myös kenkiä ja siirsin ne odottelemaan syksyä, kävin kampaajalla, testasin uutta kosmetiikkaa, treenasin, poistin Islan kaapista pieneksi jääneet vaatteet ja haahuilin tavallista enemmän Kruununhaassa. Kävelen aina sitä kautta kotiin keskustasta. Eksyin siellä sopivasti eräisiin kevätjuhliin, kun nyt satun kävelemään ohi ja tajusin, että tosiaan, koivuissahan on jo lehtiä. Koin yllättävän vahvaa samaistumista lomansa aloittaviin koululaisiin ja ihmettelin, kuka koko ajan hyräilee lähistöllä Suvivirttä. Huvitti kun tajusin, että se olinkin minä. Ihastelin kauniita, komeita ja onnellisen sekä ylpeän näköisiä ohikulkijoita kaupungilla ja muistin miltä tuntui valmistua ylioppilaaksi.

Nukkumaanopettelemis- ja väsymyksenpurkuviikon aikana harvinaisen moni yrittäjä ja yhteistyökumppani muisti minua: skumppaa, kosmetiikkaa, uusi lasinen juomapullo, kengät ja kutsu Itävaltaan duunin merkeissä. Vastaan tuli myös täydellinen paikka kesän lanseerausbileitä ajatellen — ihan kuin joku jossain olisi hoksannut, että nyt tämä nainen tarvitsee jotakin positiivista ajateltavaa.

Ei silti, tsemppaavia merkkejä tipahteli eteeni muutenkin. Ekana unikouluiltana, venyttäessäni kotiinmenemistä vauvan huudon kuulemisen välttämiseksi, törmäsin kadulla Emmi-Liiaan ja liityin seurakseen kauppaan. Puolentunnin päästä meillä oli kasassa mahtava idea syksyn varalle (tulette kuulemaan siitä lisää myöhemmin). Yllättävät ystäviin törmäämiset ovat olleet keskustaan muuttamisen paras asia.

Tokana unikoulun jälkeisenä aamuna, astuessani ulos tihkusateeseen ja jäätävään tuleen, olikin vastassani yllättäen Siivouspäivä ja tein pitkästä aikaa mainioita kirppislöytöjä, esimerkiksi kuvan hopealautaset ja sandaalit kesäksi. Voi iloa!

Mahtavin yllätys kaikista odotti kuitenkin erään vanhan talon sisällä, kun löysin aivan uskomattoman lokaation kesän julkkarijuhlille. Ellen olisi veivannut vauvan kanssa paikan ohi päivittäin, en ehkä olisi hoksannut soittaa ja kysyä, että miten olis? Aina kannattaa kysyä.

Ei sikäli, en minä ole ollut mitenkään kovin pessimistisellä tai masentuneella tuulella ollut muutenkaan, ihan helvetin väsynyt vaan. Nämä kohtalon ilonpilkahdukset piristivät kummasti. Ja onneksi pahin väsymys kesti alle viikon: saimme uniapua heti kun tajusin sitä pyytää.

Nyt tuntuu taas, että mikä vain on mahdollista. Vaikka kodin siivoaminen, heh.

Kiitos kaikki frendit ja muut tsempistä ja muistamisesta. Kiitos Sarri kun kokkasit meille eilen ihanaa ruokaa!