Mukavuudenhalua kantakaupungissa

Taloudessamme ei ole autoa, emmekä ole kaavailleet sellaista hankkivammekaan. Kun on asettunut asumaan Helsingin Alppilaan, ja sekä raitiovaunu että bussi tulevat kotiovelle ja metrokin aika lähelle, ei autolle vaan ole tarvetta. Taksinkin voi ottaa joskus, jos julkisista ei ole apua.

Olemme viime aikoina kaipailleet kotiimme lisätilaa, ja toistaiseksi olen ratkaissut tilaongelman pitämällä kirjavuoriani työhuoneella Kalliossa. Se tulee ainakin toistaiseksi halvemmaksi kuin kolmion ostaminen kantakaupungista ja mielekkäämmäksi kuin kauemmaksi muuttaminen.

Työskennellessäni YLEn ympäristökoordinaattorina, jouduin pohtimaan muun muassa yleläisten työmatka-ajosta aiheutuvia päästöjä. Eräs työkaverini kertoi, kuinka yksityisautoilu on heidän perheensä ainoa vaihtoehto: julkiset kulkevat harvoin ja liian kaukana kodista. Ymmärtäähän sen. Silloin on omistettava auto — jos on päättänyt asua julkisten tavoittamattomissa. Valintakysymyshän se on. Vai onko?

Vaikka valitsemmekin kotimme itse, vaikuttavat asiaan monet seikat: omat sukujuuret, varallisuus, työpaikan sijainti ja ennnen kaikkea, mukavuudenhalu. Monet meistä haluavat samalla rahalla enemmän tilaa ja oman pihan, ja siksi kantakaupungista muutetaan vähän kauemmas, omaa tilaa ja rauhaa saadakseen.

Mutta voiko silloin urputtaa, että julkisten käyttäminen on mahdotonta, kun kerran itse on valinnut asuvansa väljemmin ja kauempana, julkisen liikenteen tavoittamattomissa?

Vaikka jokainen itse päättää, ostaako auton vai ei, on totta, että julkinen liikenne on monella paikkakunnalla lähes olematonta, eivätkä kaikki voi asua Helsingissä, Tampereella tai Turussa kantakaupungin alueella, jossa julkisilla liikkuu kätevästi. Kyllä me tarvitsisimme paremman julkisen liikenteen verkoston Suomeen, mutta haluaisin silti herätellä myös keskustelua siitä, missä menee itsekkyyden ja mukavuudenhalun raja? Onko lapsiperheen mahdotonta asua esimerkiksi Helsingin kantakaupungissa, vai onko muutto kauemmaksi väistämätöntä? Entäpä mikä on ”liian pitkä matka” käveltäväksi bussipysäkiltä kotiin? Ja mikä puolestaan on ”liian harvoin” kun puhutaan vaikkapa bussin kulkutiheydestä. Nämä ovat aika henkilökohtaisia mielipiteitä ja mieltymiksiä.

Vaikka koitankin olla suvaitsevainen, en silti ole voinut olla viime päivinä hymyilemättä, nähdessäni ihmisten taistelevan rakkaita peltilehmiään turvaan tällaisten kasojen alta:

Ja kyllä, kuvassa on kaksi autoa 🙂 Kun itse kävelee 8 minuutissa omalle työpaikalleen, ja nauttii täysillä leudosta talvisäästä ja lumen tupruttamisesta, on kollegoiden kokemus samasta asiasta päinvastainen: monet kaivavat autojaan kinosten alta tuntikausia ja kökkivät sitten vielä ruuhkassa samalla, kuin minä lampsin muutaman sata metriä töihin ja kotiin, jalan.

Voi tietenkin todeta, että olen onnekas, asuessani näin lähellä työpaikkaa, mutta itsepä olen asuinpaikkani valinnut! Ja moni muu varmaan tykkäisi asua tilavamminkin, mutta 54 neliötä on kahdelle ihan kohtuullisen kokoinen asumus, vaikka teksitni alussa valitinkin tilanpuutetta. Loppujen lopuksi se ON asennekysymys. Jokainen päättää itse, kuinka paljon tavaraa sitä kotiinsa tarvitsee ja onko oma, suojaisa piha saatava, tai mikä on ”liian kaukana”, kun puhutaan vaikka siitä bussipysäkin sijainnista jne. Äitini nelihenkinen perhe asui Helsingissä 36 neliön asunnossa ihan sulassa sovussa. Muistutan itseäni aina välillä tällä tosiasialla, kun vaatteeni ja tavarani muka eivät mahdu mihinkään.