Synnytys kuin oppikirjasta

Terkkuja Käpylästä. Muutimme perjantaina evakkoon vesivahingon keskeltä ja paria päivää ennen sitä synnytin pojan. Totuttelen parhaillaan siis uuteen perheenjäseneen sekä sijaiskotiin. Vaikka elämäntilanne ei ehkä ole ideaalein muutolle ja säädölle, on kaikki mennyt tosi hyvin. Poltin käämini vakuutusyhtiön hitaan toiminnan vuoksi, mutta onneksi tuttujen kautta löytyi sijaisasunto. Ja synnytyskin meni hyvin. Vihdoinkin kuukausien muuttorumba on ohi ja poika on sylissäni, terveenä ja ihanana.

Kiitos kaikille Instassa ja FB:ssä onnitelleille!

Kotiuduimme sairaalasta nopeasti, reilu vuorokausi synnytyksestä. Kärvistelin kotona supistusten kanssa aika pitkään, synnytys kesti Kätilöopistolla vain kolme tuntia.  Vauva syntyi kahden ponnistuksen taktiikalla (kesti kaksi minuuttia)! ”Kuin oppikirjasta” totesi kätilötuttuni vastikään. En tiedä, mikä on ”oppikirjasynnytys”, mutta ilmeisesti sellainen, jossa äiti on kotona mahdollisimman pitkään ja selviää synnytyksestä pahemmitta vaurioitta. En voi uskoa, että lapsi voi tulla maailmaan niin helposti, Islan kanssa kun ponnistusvaihe kesti otsatarjonnan takia 1,5 tuntia…

Nyt täällä opetellaan taas vauva-arkeen ja väliaikaisiin, uusiin kotihuudeihin.

Voi tätä onnea!

***

Jos et ole itse raskaana, postauksen loppuosa tuskin kiinnostaa, mutta teille jotka olette tai harkitsette lapsen hankintaa, tässä oma synnytyskokemukseni. Meni meinaan kuin Strömsössä ja sai minut muuttamaan asennettani koko hommaa kohtaan.

Kuten olen aikaisemmin kertonut, synnytin neljä vuotta sitten lähes luomusti, ilman puudutusaineita, pelkän ilokaasun voimin (joka ei kylläkään auttanut minua pätkän vertaa). Kokemus oli brutaali, koska vauva oli otsatarjonnassa (usein silloin päädytään sektioon), avautumisvaiheeni oli supernopea, kalvot puhkottiin sen sijaan että ne olisivat puhjenneet luonnollisesti ja ponnistusvaihe kesti lähes 1,5 tuntia. Mutta sain kuin sainkin vauvan ulos alakautta ja tajusin vasta hiljattain, mitä neljä vuotta sitten on tullut tehtyä. Huh.

Nyt päätin, että turvaudun puudutteisiin jos on tarvis. Ja oli kyllä. Mutta avautumisvaiheeseen saakka menin omillani kotosalla, TENS-laitteen, lämmitetyn kauratyynyn, lämpimän suihkun ja jumppapallon avulla sekä hengitysharjoituksia ja ääntä avuksi käyttäen. Lähdimme laitokselle kun supistuskivut olivat niin kovat, etten enää kokenut voivani lievittää niitä kotona tarpeeksi.

Jo toisen kerran koettu, supistuskipuja tehokkaasti lievittänyt TENS-laite. RAKASTAN tätä vehjettä!

Kätilöopistolla sain pian saavuttuamme kipulääkepistoksen, sillä sipistukset olivat niin voimakkaita, että jalat eivät kantaneet ja reisilihakset alkoivat krampata. Jaloista meni voimat. Otin avuksi myös ilokaasun ja pystyin tunnin verran jotenkuten olemaan. Sen jälkeen kivut olivat taas siinä pisteessä, että pyysin puudutuksen ja minulle laitettiin spinaalipuudutus, joka on teholtaan epiduraalia nopeampi: se alkaa vaikuttaa ja sen teho katoaa nopeammin kuin epiduraalin. Tuntui taivaalliselta. Olotila oli autuas paitsi supistuskipujen lievennettyä, myös siksi, että olin todella väsynyt supistusten takia valvottujen öiden jäljiltä (2 valvottua yötä takana, eli ei unta pariin vuorokauteen). Pelkäsin voimani loppuvan ennen itse ponnistamisen koittamista, mutta puudutus toi kaivatun hengähdystauon. Puudutuksen myötä sain kerättyä voimia melkein tunnin.

Kätilöni oli ihan superpätevä ja päätyi epiduraalin sijaan spinaaliin, koska avautumisvaiheeni oli edennyt tuon kipulääkepistostunnin aikana niin nopeasti, että hän päätteli ponnistuksen ajan pian koittavan (epiduraali olisi saattanut haitata ponnistamista). Kätilön arvio oli oikea: kun tunti selkäydinpuudutuksesta oli kulunut, oli ponnistamisen aika. Kätilö totesi minun nyt voivan kokeilla puhkaista sikiökalvot itse. Että tarvitsee vaan ponnistaa. Ekassa synnytyksessä kalvot puhkaistiin heti laitokselle tultaessa ja opin vasta nyt tokaan synnytykseen valmistautuessani, että kalvojen puhkominen tehdään usein synnyttäjää konsultoimatta. Ja että olisi ihan hyvä antaa niiden puhjeta luonnollisesti.  Niinpä ilmoitin jo ajoissa, että haluan kalvojen puhkeavan itsestään, mikäli jokin seikka ei erityisemmin vaadi niiden puhkomista. Niinpä ponnistin ja yhtäkkiä kuului — ja tuntui — kuin vesi-ilmapallo olisi poksahtanut. Veden tulon jälkeen ponnistin kahdesti ja maailmaan tupsahti vauva, joka oli ihan puhdas! Vesi oli suojannut häntä loppuun asti.

Synnytys kesti laitokselle saapumisen jälkeen kolme tuntia. Sain juuri sellaista apua kuin olin toivonut, akupunktiota lukuunottamatta. Sitä olisin todella halunnut kokeilla, mutta kätilöni kertoi heti alussa, ettei valitettavasti ole saanut koulutusta akupunktion antamiseen. Se oli vähän pettymys, mutta olin varautunut siihen, ettei akupunktio välttämättä onnistu. Aquarakkuloita en halunnut kokeilla (monilla tutuillla on huonot kokemukset) ja koska olin niin heikkona kramppaavien reisilihasten vuoksi, oli kipulääkepistos fiksu veto. Ja spinaali myös aivan loistava. Anestesialääkäri laittoi sen niin taidokkaasti, että pistos tuskin tuntui. Olin varautunut kivuliaaseen toimenpiteeseen, mutta pistos tuntui hyttysenpuremalta.

Synnytys meni omasta mielestäni todella hyvin, vaikka viimeiset supistukset olivatkin taas aivan kamala kokemus. Kuin pahimmat menkkakivut ikinä x 10. Nyt olin kuitenkin opiskellut hengitystekniikoita (Malla Rautaparran kirjan avulla) ja varautunut muutenkin paremmin kuin ekalla kerralla, joten homma pysyi hallussa kotioloissa tosi pitkälle.

Synnytys jos mikä on tilanne, jossa koulutetut ammattilaiset ovat kultaa kalliimpia. Hyvä kätilö on synnyttäjälle tärkeä, ehkä synnytyksen tärkein tuki (vaikka esim. minulle oman puolison läsnäolo oli myös ensisijaisen tärkeää). Sain upeaa hoitoa, tukea ja kannustusta ja ymmärsin nyt tokalla synnytyskerralla, että kun lapsi tulee maailmaan oikein päin, ei synnyttäminen ole ollenkaan niin kamalaa kuin ekalla kerrallani. Ja mitä tulee kivunlievitykseen, en todellakaan kieltäytyisi enää puudutuksesta, mutta suosittelen sinnittelemään luomukonstein niin pitkälle kuin mahdollista. Lääke on tarpeen vasta, kun itsestä tuntuu, ettei kipua enää voi ottaa vastaan ja jokaisen oma kipukynnys, no se on toki henkilökohtainen asia.