Hern…ksylitolipastilli nenässä

Ksylitoli-blogaukseni levisi yllättäviin mittasuhteisiin. Kirjoitinkin FB:ssä henkilökohtaisen profiilini puolella, että bloggaamisessa kiehtovinta on se, ettei koskaan tiedä, mitkä aiheet alkavat elää omaa elämäänsä. Hyvä, että Helsingin Sanomat ja sitä  myötä monet muut mediat nostivat blogaukseni aiheen esille ja jatkavat keskustelua. Ehkä nyt saan helpommin pastillit takaisin lapseni päiväkotiin, saa nähdä.

Case ksylitoli Metrossa

Ystäväni Johanna Sumuvuori palasi hiljattain Suomeen kuuden viikon poissaolon jälkeen ja kirjoitti FB:ssä:

”Yritän sopeutua takaisin suomalaiseen todellisuuteen. Kun on kuusi viikkoa pohtinut maailmanpolitiikkaa, nää ksylitolipastillikohut tuntuu vieraannuttavilta”.

Olen täysin samaa mieltä. On älytöntä, että, tällaisesta asiasta täytyy tehdä näin iso numero — tai että siitä tulee näin iso numero. Se kertoo jotakin Suomesta. Kuten Katja blogissaan jatkoi:

”Keksin vain yhden selityksen. Kielto on nopea ja helppo implementoida. Ongelmanratkaisuun taas pitää paneutua ja jaksaa viestiä päiväkodeille ja vanhemmille, miksi mitäkin tapoja noudatetaan”.

Uskon Espoon valtuustossa vaikuttavan ystäväni teoriaan. Päiväkotien erilaiset käytännöt on haluttu yhtenäistää ja helpointa on ollut kieltää pastillit kaikilta. Ihmettelen vaan, että kun kerran Espoossa ja Vantaallakin kyetään elämään pastillien kanssa, niin miksei homma voisi toimia samalla tavalla Helsingissä? Vanhemmat hankkivat pastillit, päiväkodin henkilökunta jakaa ne ja lapset imeskelevät. Jos vanhemmat eivät halua hankkia pastilleja, niin sitten niitä ei oteta. Ei ole kovin vaikeaa!