Vähän vastuuta, Marina Heinonen

Molempien iltapäivälehtien lööpeissä on tänään viisi vuotta vanha kääretorttu, joka selvisi labrasta puhtain papaerein. Puhtain siis sikäli, että se oli yhä ihan syömäkelpoista, ei pilaantunutta. Tämä ei hämmennä minua laisinkaan, mutta hämmentävä oli Helsingin yliopiston professorin, Marina Heinosen kommentti:

”Minusta se oli huikeaa! Miksi annetaan esimerkiksi vain yhden vuoden parasta ennen -aika, kun elintarvike kuitenkin säilyy pidempään ja siten voitaisiin ehkäistä ruoan turhaa pois heittämistä?”

Ihan asiaa ajatella tietenkin hävikin minimoimista, mutta että on huikeaa, että elintarvike on viisi vuotta ok. Helsingin yliopiston professori suorastaan rohkaisee ihmisiä syömään ruokaa, jonka ravintoarvo on nollassa. Okei kyse on kääretortusta, joka ei ehkä ole lähtökohtaisesti hyvä vitamiinien lähde, mutta aivan varmasti moni pitää tätä ikuisuuksia säilymistä hyvänä asiana nyt myös muiden elintarvikkeiden kohdalla . Kun kerran professoris ihminen sanoo, että viisivuotinen ruoka on huikeaa, mistä sitä kuluttaja erottaa, onko se muiden elintarvikkeiden kohdalla hyvä vai huono asia?

Iltalehdessä on avattu tortun tuoteseloste ja kerrottu käytetyt lisäaineet, niiden alkuperä ja käyttötarkoitus, mutta taas kerran poissaolollaan loistaa niiden a) yhteisvaikutus ja b) pitkäaikaisvaikutus. Tietenkin voidaan ajatella, että harva ihminen ehkä syö tällaista säännöllisesti, mutta heitäkin on. Kerronpas teille käytännön esimerkin.

Vanhat ihmiset syövät usein erittäin yksipuolista ravintoa, valitsevat kaupasta aina samat asiat. Se ei ole ollenkaan harvinaista.

Mummoni kuoli vastikään ja hän oli koko elämänsä syönyt itse tehtyä ja terveellistä ruokaa. Paljon marjoja, vihanneksia, lihaa, kalaa, ruisleipää… Ei mitään eineskamaa juurikaan. Mutta kun mummo ei enää käynyt kaupassa itse elämänsä viimeisinä vuosina, vaan kertoi muille mitä kaupasta haluaa, muuttui ruokavalio yksipuoliseksi. Syynä oli paitsi se että vanha ihminen ei enää ollut kovin nälkäinen tai kovin kiinnostunut ruoasta, myös se, että ruoka piti saada kaupasta suhteellisen valmiina. Mikrovalmiina. Kukaan ei enää laittanut ruokaa alusta. Mummoni nautti yhä herkullisesta ruoasta, mutta hyväksyi sen, että kun ei enää voi tehdä itse, niin sitten pitää syödä näitä eineksiä.

Mummolla havaittiin ennen kuolemaansa, noin vuosi ennen poismenoa, vakavia puutostiloja ja kun aloin syynätä kerran jääkaappinsa sisältöä, järkytyin: aspartaamilla makeutettua mehukeittoa (sitä hän nautti ilmeisesti päivittäin) ja valmisjauhelihasoppaa, jossa nyt on ravinteita suunnilleen yhtä paljon kuin styroksissa. Nämä kaksi mainittua elintarviketta olivat ilmeisesti sellaisia, joita hän aina pyysi, aina samat, tottumuksesta. Niin kuin moni vanha ihminen tekee.

Tietenkin einesten ja kestoruoan huikeuden voi perustella sillä, että ihmisen pitää syödä tuorettakin. Mutta sitä ei juuri edistä se, että Helsingin yliopiston professorin mielestä viisi vuotta hyvänä säilyvä ruoka on huikeaa. On erittäin vastuutonta levittää mediassa tällaisia tuotteita ihannoivaa sanomaa, sillä siltä Heinosen kommentti minusta tuntuu.

Haluan nyt vielä alleviivata, että tietenkin kaupassa on laaja valikoima, josta jokainen voi itse valita mitä haluaa. Mutta on väärin, ettei terveyttä huikeasti edistävien elintarvikkeiden ja tällaisen huttukaman välillä tehdä eroa. Että viisivuotinen leivoskama on huikeaa, kun se aidoista raaka-aineista tehtynä pilaantuisi viikossa.

Hmph.