Tappava, mutta kaunis idealismi

Parasta leffassa on se, että se perustuu tositapahtumiin. 90-luvun alussa Georgian Atlantasta lähti matkaan intohimoinen nuori mies, joka päätti hylätä yhteiskunnan ja vaikeat perhesuhteensa joksikin aikaa ja kohdata luonnon. Mukansa McCandless otti oppaan luonnon syötävistä kasveista, muutaman kirjan, kirjoitusvälineet, kameran ja vähän ruokaa. McCandlessin matka on hieno ja surullinen: alapuolen kuva löytyi kameran filmiltä, kun McCandlessin ruumis löydettiin Alaskasta.

Sean Penn on käsikirjoittanut hienon elokuva, joka laittaa katsojan arvot koetukselle ja antaa perspektiiviä omaan yltäkylläiseen elämäntyyliin. Katsoin elokuvaa intensiteetillä, jota harvoin koen, suurin osa leffoista kun on aikamoista huttua.

Mietin leffan loputtua, ennen nukahtamista kuinka paljon tavaraa omistan. Rakas isoisäni omisti tavaraa elämänsä 90 elinvuoden aikana maksimissaan sen verran, kuin minulla 27-vuotiaalla on nyt ja hän oli onnellinen viimeisiin elinkuukausiin saakka. Hänen kuolemansa jälkeen paljastui, että miehellä olisi ollut varaa muuhunkin kuin kunnalliseen terveydenhultoon: isoisä olisi voinut neljän viimeisen elinkuukauden sijaan viettää aikansa yksityishoitolassa, mutta hän ei koskaan käyttänyt rahaa muuhun kuin pakolliseen ja niinpä isoisäni koki saman karun kohtalon Espoon muiden vanhusten kanssa, joista moni viettää viimeiset elinvuodet kamalissa oloissa sairaaloissa, joista välillä näen painajaisia. Painajaisia siksi, että henkilökuntaa on liian vähän eivätkä vanhukset saa arvoistaan päätöstä arvokkaalle elämälleen.

Kun isoisäni joulukuussa kuoli, kirjoitti hoitaja tekstaria kansliassa ja totesi, että hän tulee kohta. Se tekstari saattoi olla hoitajan omalle pojalle, joka odotti äitiä kotiin, kuka tietää, enkä tarkoita etteikö hoitajan olisi pitänyt sillä hetkellä tehdä juuri niin. Onneksi minä pidin isoisää sylissä kun hän kuoli, moni vanhus kuolee aivan yksin.

Eksyinpä raiteilta… Päätin eilisen elokuvakokemuksen myötä ottaa elämäni arvot tarkkailuun. Esimerkkinä McCandless ja oma isoisäni ja taas kerran, Pentti Linkola. Vaikka mietinkin elokogisuutta, luomuruokaa, ympäristöarvoja jne. teen aivan hirveästi investointeja, joita ei oikeasti tarvitsisi tehdä. Jos eläisin kuten isoisäni, olisi tilläni jo vuoden sisällä sen verran rahaa, että voisin pitää välivuoden kaikesta. Tai jopa kaksi. Tosin McCandlessin näkemyksellä ilman yhtään mitään voi elää ja se vapauttaa rahan kahleista, mutta minä en halua muuttaa pois sivistyksen parista vaan ehkä koittaa elää sivistyksen parissa hieman vaatimattomammin ja käyttää rahaa viisaammin, säästeliäämmin ja kohdentaen sitä ehkä entistä enemmän hyvää tekevien järjestöen toimintaan.

Mutta mikä on turhaa rahankäyttöä? Onko esimerkiksi sushi-ateria turhuutta? Ilman tavaraa pärjää helposti, mutta ruokaa tarvitsemme välttämättä. Sikäli on ihan sama, syökö poronkäristystä vai sushia, ne palvelevat elimistöä ravitsemuksellisesti yhtä hyvin. Hinnassa on toki eroa.

Hyvään, ravitsevaan ruokaan panostaminen on siis fiksua, tavaran kanssa pitää skarpata. En osta marjakuivuria, ehkä vuokraan sellaisen ensi syksynä Martoilta? Yritän olla ostamatta syksyllä uusia kenkiä, laukkuja ja vaatteita. En vaan tarvitse yksiäkään. Mutta entäpä jos ne ovat kirpparilta tai eilen mainitsemani poronnahkaiset ykilöt? Yritän pidättäytyä myös turhista ekologisista investoinneista. Mutta, mutta… Mutta kun vaatetus on minulle vähän sama kuin taiteilijalle valkoinen kangas ja värit: ilman niitä itseilmaisu ei onnistu. Koen henkisen kuoleman jos joudun pukeutumaan mustaan kun sisin huutaa värejä. Äh, on vaan pyrittävä luovuuteen huokeilla ja kestävillä ratkaisuilla ja harrastettava kierrättämistä ja investoitava harvemmin.

Tavaran lisäksi keksin paljon ei-materialistista turhaa: stressi, kiire, selän takan kyräily jne. Eilisen leffan jälkeen olin jotenkin todella vaputuneessa tilassa, kun ennen sitä olin ollut hieman stressissä työasioista. Leffan jälkeen työstressi tuntui vaan niin turhalta ja olen yrittänyt tänään jatkaa samoilla linjoilla vaikka hommia paljon onkin. Tosin lounastunti paloi juuri tämän tekstin kirjoittamiseen, mutta tämä on nyt tärkeämpää!

Alan siis puntaroimaan ostojani tarkemmin. Parhaillaan suunnittelen isoja juhlia, jonka vuoksi investointeja on pakko tehdä, mutta silloinkin voi keskittyä olennaiseen: ruokaan ja ihmisiin. Yritän pitää McCandlessin mielessäni ja olla pienempi taakka planeetalle ja itselleni!

”I read somewhere … how important it is in life, not necessarily to be strong – but to feel strong. To measure yourself at least once. To find yourself at least once in the most ancient of human conditions.”

-Christopher McCandless

Täällä lisätietoa McCandlessista, jolle ylläpidetään myös myspace-sivua, josta löytyy hänen tekstejään sekä kuvia. Hesarin kirja-arvostelu kertoo tiivistetysti McCandlessin tarinan.