Seksuaalisuuden kirjo on räjähtänyt käsiin ja se on ihanaa

Seksuaalisen vapautumisen uusi sukupolvi ei lokeroi itseään vaan menee fiiliksen mukaan. Kaappien ovet on revitty irti eikä sillä, ketä rakastaa tai himoitsee ole enää väliä. Muutos on ollut tajuttoman nopea.

Reilussa vuosikymmenessä parisuhteiden kirjo on räjähtänyt ja seksuaalisuudesta on tullut joustavaa. Moralisointi on vähentynyt ja rakkaus voittanut. Moni meistä yli nelikymppisistä hämmentyy, koska maailma muuttuu pelottavalla vauhdilla. Niin kävi minullekin: tajusin äskettäin olleeni juntti. Vaikka luulin olleeni vapaamielinen sinkkuaikoinani.

Palataan parikymmentä vuotta taaksepäin. Millenniumina ja sen jälkeen hyrräsin yöelämässä, leikin ja mässäilin lihameressä like there is no tomorrow. Pidin itseäni rohkeana eroottisena herkuttelijana. Vähänpä tiesin.

Levotonta pörräämistäni kesti vuosikausia. Raportoin kokemuksistani Trendi-lehteen, jonka rakkaus- ja seksikolumnistina avauduin kuin paraskin Kari Bradshaw. Pompin kukasta kukkaan ja kavereistani löytyi heteroita, homoja, lesboja, transsukupuolisia ja vaikka mitä, mutta omat suhteeni olivat hämmentävän normatiivisia. Myös kaikki kolumnini kertoivat heteroista, jotka etsivät yksiavioista rakkautta — eikä minulta muuta odotettukaan. Mentiin normin mukaan, kun muuta ei edes tullut mieleen.

En ollut harhani kanssa yksin. Vielä aivan äsken nuorten naisten lehdet olivat korostetun heteroseksuaalisia, ja seksuaalisuuden muut muodot esitettiin niissä pelkkinä kuriositeetteina. Pahimpia olivat Cosmopolitanin ja Reginan kaltaiset lehdet, nämä “lasten kamasutrat”, joissa annettiin pro-levelin seksivinkkejä, koska ajatus oli, että kumppani jättää, jos ei ole rohkea. Nyttemmin molemmat lehdet on lopetettu tilausmäärien romahdettua, mikä on hyvä. Trendi-lehti onneksi seurasi aikaansa.

Kun katson näin eläköityneenä seksikolumnistina nykymenoa, huomaan kuinka rajoittuneesti ajattelimme vain hetki sitten.

Otetaan nyt vaikkapa aikoinaan suosittu Sinkkuelämää-sarja, jonka pääosassa kolumnisti Carrie Bradshaw kirjoitti rakkauselämästään. Kuinka vanhanaikaiselta Sinkkuelämää näyttääkään nyt: Lauma rikkaita ja puunattuja newyorkilaismimmejä etsimässä elämänsä miestä, koska sellainen on tietysti saatava.

Sinkkuelämää paljastaa, kuinka vanhanaikaisesti vielä tämän vuosituhannen alussa suhtauduttiin seksuaalivähemmistöihin. Sinkkukissojen sidekickinä pyöri vakiohomo Stanford, joka on arkkityyppi “kesystä homosta”, homojen kanssa viihtyvän heteronaisen luottoystävästä. Stanford on se huolia väsymättä kuunteleva neitimäinen höpsö, joka on melkein kuin nainen, mutta ei kilpailija tai uhka. Eikä varsinkaan heteroseksuaalinen mies, jotka kuvataan tv-sarjassa neuroosien lähteinä ja ikuisina mysteereinä. 

Sarjassa ei kukaan kyseenalaista oikein mitään. Mutta nyt on eri meno. Nyt kyseenalaistetaan kaikki. Annetaan palaa aivan eri uskalluksella kuin vielä hetki sitten. Ja meillä keski-ikäisillä on itsetutkiskelun paikka.

Kuva: Brian Kyed / Unsplash

Kun avauduin oivalluksestani vanhusten somessa eli Facebookissa, sain yhteydenottoja yllättäviltä tyypeiltä. Moni tuttu paljastui ihanaksi irstailijaksi. Kirjoitin kuunnelleeni amerikkalaista Dear Sugars -nimistä parisuhdepodcastia, jossa puhuttiin “fluiditystä” eli seksuaalisuuden ja rakkauden monista muodoista ja kuinka nykyään yhdessä ihmisessä voi olla useita identiteettejä. 

Ihmettelin ääneen, kuinka kenenkään ei enää tarvitse määritellä itseään heteroksi tai homoksi vaan voi olla molempia tai mitä muuta tahansa. Seksuaalinen suuntautuminen voi liittyä vaikkapa silmiin tai luonteeseen, ei välttämättä sukupuoleen. Rakkautta voi jakaa monille samaan aikaan. Tajusin olevani fossiili, kuin kalkkeutunut, ikuiseen oppimiseen pakotettu vanhus. Kuulin termistä panseksuaali ensimmäistä kertaa ja päässäni pyöri!

“Polyamorikkoja on monia, eivätkä he pidä ääntä itsestään. Mutta esittelevät mielellään valloituksiaan, koska eivät osaa hävetä. Ehkä konservatiivisen pinnan alla todellakin tapahtuu”, totesi tuttavani yksityisviestissä.

Sanoma selvä: uusi sukupolvi on rohkeampi ja varsinkin rennompi. ”Ihmiset ei pelkää”

Facebook-ketjussani nuori nainen lupasi tulla kertomaan nykyajasta ja opettamaan boomeria, jos joskus tekisin “oivalluksestani” blogin, podcastin, kirjan tai minkä tahansa hengentuotteen. Moni lähetti linkkejä uusiin ajatuksiin.

Tutkimukset tukevat nuorten seksuaalista vapautumista. Kun tutkimusyhtiö YouGov pyysi brittejä määrittelemään seksuaalisuutensa, yli neljäsosa briteistä identifioi itsensä muuksi kuin 100 % heteroseksuaaliksi. Mutta 18-24 -vuotiaista jo yli puolet sanoi olevansa muita kuin sadan prosentin heteroita.

Kuva: Yoav Hornung / Unsplash

Nyt tajuan, miksi pridelippuun tulee joka vuosi uusia raitoja, miksi kaikkiin reality-ohjelmiin etsitään nuori julkkis, joka ei edusta selkeää sukupuolta ja miksi on aivan sama, mitä me entiset hamesankarit ajattelemme vapaiden ihmisten intiimielämästä.

Normihetero yksiavioisessa suhteessa on nyt se tylsin identiteetti – ja sitä osataan myös hävetä. “Koetko yksiavioisen parisuhteen halua koskaan häpeälliseksi? Mä koen”, kirjoittaa kaverini Raine Laaksonen Instagramissa.

“Se saa oloni tuntumaan Ruokavaraston raunioissa liekehtivältä Kaj Stenvallin taululta: reliikiltä joltain menneeltä ajalta, jolloin tv-kanavia oli Suomessa yhtä paljon kuin julkisessa keskustelussa sukupuolia.”

Kyse on myös siitä, miltä näyttää muiden silmissä. “Toiselle haaveet kodista, perheestä ja työstä tuntuvat häpeällisen tylsiltä.”

Yhä saa olla toki hetero. Niin vanilja, ettei erotu lumikinoksesta. Aivan raivohetero. Kukaan ei sitä ole kieltämässä, vaikka jokunen hermostunut uskis tai itseensä pettynyt vanhus niin saattaakin luullakin.

Miksi sitten tuntuu, että monet moralisoivat nuoria? Ehkä kysymys on kateudesta ja fear of missing out -ilmiöstä, jota koemme jälkikäteisesti? Miksi nuo nyt saavat rellestää, kun minä pakotin itseni ahtaaseen lokeroon?

Pakko myöntää, että olen itsekin miettinyt, olisiko oma eroottinen etsikkoaikani ollut rikkaampi, jos ilmapiiri olisi ollut monimuotoisempi? Jos kaikki nautinnon, läheisyyden ja rakastamisen kirjot olisivat olleet samanarvoisia eikä olisi ollut paineita olla tietynlainen. Mitä minusta olisi tullut, olisinko nyt onnellisempi? Mitä nuo nyt sekoilevat, miksen minä osannut? Pitävätkö nuo tyypit minua nyt ankeana setänä?

Eivät nämä ajatukset uusia ole. Konservatiivisuutta on aina perusteltu järkisyillä ja vapauteen liittyvillä vaaroilla, vaikka kyse on kateudesta ja katkeruudesta.

Kyse on myös pelosta, ettei ole saanut kokea tarpeeksi —  ja nyt on liian myöhäistä. Fear of missing outin takia erotaan ensimmäisestä suhteesta: ensimmäinen kumppani ei saa olla se viimeinen. Missaamisen pelko aiheuttaa myös nelikymppisten eroaallot; kun kohdataan se viimeinen kilometritolppa, jolloin voi vielä aloittaa alusta ja saada täyden elämän.  Ehkä sama pelko tai epäilys saa nyt monet miettimään identiteettiään uusiksi. Että onko se oikea. Että “jos en ole vielä löytänyt suuntautumista tai juttua, joka on ominta minua tai joka kiihottaa minua eniten?”

Toivottavasti muiden ei tarvitse pohtia näin pöhköjä, kuten minä nyt. Lienee kuitenkin turha toivo. Täydellistä tapaa rakastaa ei voi koskaan lukita, vaan aina jää se epämääräinen nälkä ja menetyksen tunne, jota kukaan ei pääse karkuun.

Jokaisen meistä pitää saada pyrkiä kohti omaa ideaalia. Ja joillekin se löytyy monisuhteisuudesta, panseksuaalisuudesta tai mistä tahansa pride-lipun väristä.

Silti suurin osa jää miettimään, että missasi jotain. Aina missaa jotain.

***

Sami Kuusela, 48, on pitkän linjan startup-yrittäjä, toimittaja ja kolumnisti. Kuusela tunnetaan muun muassa Suomen Kuvalehden Hupparihörhö-blogista sekä radion ja television paneeliohjelmien vakiokeskustelijana. Hyvinvointiyhteiskuntaa somessa rakin lailla puolustavaa Kuuselaa on haukuttu muun muassa Suomen sosialistisimmaksi liikemieheksi, sillä hän uskoo, että markkinatalous toimii parhaiten, kun mahdollisimman monella on mahdollisuus menestyä ja heikko-osaisista huolehditaan. Kuten sivistysvaltiossa kuuluukin. 

***