Kemikaalicocktail ja liikalihavuus
Syytön kunnes toisin todistetaan. Se on periaate oikeussalissa, mutta myös kun on puhe arkikemikaaleistamme. Olen usein nostanut esiin Tanskan, jossa tiettyihin kemikaaleihin suhtaudutaan kuitenkin päinvastoin: vaarallinen, kunnes toisin todistetaan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että sellaisten kemikaalien kohdalla, joiden mahdollisista terveyshaitoista tai riskeistä on saatu viitteitä, sellaiset saatetaan kieltää, kunnes ollaan varmoja, että aine on varmasti turvallinen (Tanskassa kielettiin esimerkiksi bisfenoli-A tuttipulloista aikaisemmin kuin muualla Euroopassa).
Yleisesti käytäntö on kuitenkin toinen: terveydelle tai kehitykselle haitallisista kemikaaleista luovutaan vasta kun ollaan saatu tarpeeksi vahva näyttö niitä vastaan, muun muassa ihmiskokeissa. Ihmiskokeita ei laboratorioissa saa tietenkään tehdä, mutta me toimimme tavallisessa arjessa koekaniineina jatkuvasti. Tavaroissa, kosmetiikassa ja vaatteissa on on kemikaaleja, joiden vaikutuksesta esimerkiksi sikiöön ei tiedetä. Vaikutuksista tiedetään vasta kun olennainen osa populaatiosta kärsii oireista, joita on pakko alkaa tutkia. Ja tässäkin tapauksessa tarpeeksi monen eri tahon ja tutkimuksen on saatava aikaan sama näyttö.
Vallitseva käytöntö voi maksaa yhteiskunnalle tulevaisuudessa paljon. Tätä aihetta käsittelee mainiosti kanadalaisdokumentti Kemikaalitko meitä lihottavat? (Programmed To Be Fat?).
Dokumentti käsittelee pääasiassa kolmen eri tutkijan, kolmen eri kemikaalin (DES, BPA, tributyylitina) sekä kolmen eri tutkimuksen tuloksia, jotka sattumalta antavat saman suuntaista tietoa siitä, että arjessamme on kemikaaleja, jotka vastoin yleistä käsitystä eivät olekaan turvallisia, vaan hormonihäiritsijöitä, jotka umpieritysjärjestelmään vaikuttaen aiheuttavat lihomista. Dokumentissa kerrotaan kuinka Oxfordin yliopiston huippututkija Paula Baillie-Hamilton kamppaili itse liikakilojen kanssa, ja alkoi kahlata lävitse tutkimuksia siitä, miksei hän laihtunut. Tutkija pani merkille, että monissa eläinkokeissa eäimet lihoivat, mutta vain niiden laihtumista pidettiin tutkimuksen kannalta merkittävänä. Nämä painoon vaikuttavat kemikaalit on nimetty obesogeeneiksi ja niitä on arjessamme ainakin 20, todennäköisesti enemmänkin. Esimerkiksi blogissani usein esillä ollut, maailman käytetyin hormonihäiritsijäkemikaali bisfenoli-A on obesogeeni, samaten ftalaatit ja natriumglutamaatti sekä monet muut kemikaalit, joita on kaikkialla muovituotteista kosmetiikkaan, huonekaluista teflonpannuihin ja säilykkeistä siivousaineisiin. Hämmentävää on, että myös fruktoosi vilahti dokumentin obesogeenilistalla.
Mikä itseäni yllätti dokumentissa eniten on tieto nikotiinista: dokumentissa kerrotaan tutkija Allison Hollowayn löydöksestä, jonka mukaan myös nikotiini voi olla obesogeeni, eli hormonitoimintaa häiritsevä kemikaali. Holloway on havainnut, että nikotiini häiritsee ihmisen umpieritysjärjestelmää samaan tapaan kuin muut hormonihäiritsijät. Tupakoinnin haitalliset terveysvaikutukset kohosivat mahdollisesti juuri toiseen potenssiin.
Toinen kiinnostava asia, jota kylläkin sivutaan ohjelmassa vain muutamalla lausella on bisfenoli-S (BPS). Se on yksi kemikaaleista, joilla teollisuus on alkanut korvata kiisteltyä ja vaaralliseksi todistettua BPA:ta. Dokumentin tutkijat varoittelevat, että koska myös BPS on estrogeenia imitoiva, se tuskin on turvallisempi kuin BPA. Kun ostaa jotakin BPA-vapaata, kannattaa siis tarkastaa, onko aine korvattu toisella mahdollisesti yhtä haitallisella kemikaalilla. Tilanne on ihan sama kuin kosmetiikassa ammoniakin kohdalla: kuulostaa paremmalta, kun hiusväriä markkinoidaan ammoniakittomana, vaikka korvaavat kemikaalit ovat päänahalle paljon vahvempaa ainetta kuin itse ammoniakki, jossa kuluttajaa eniten ärsyttänee haju.
Kuvat: kuvakaappauksia Kemikaalitko meitä lihottavat -dokumentista.
Aikaisemmin liikalihavuuden syynä on yleisesti pidetty epäterveellistä ruokavaliota ja liian vähäistä liikuntaa, mutta dokumentti valottaa eri tutkimuksia avaten sitä, että kemikaalit saattavat olla olennaisessa asemassa ylipaino-ongelmasta puhuttaessa ja mikä pahinta laihduttajan kannalta: obesogeenejä on vaikea vältellä.
Dokumentissa käsitellään myös kemikaalien vaikutuksia sikiöön. Kuiten ehkä muistatte, suosittelee ympäristöministeriö Tanskassa, etteivät raskaanaolevat ja imettäjät meikkaisi. Näin siksi, että äidin kemikaalialtistus saattaa vaikuttaa syntymättömän lapsen kehitykseen paljonkin. Esimerkiksi siittiöiden määrän romahtaminen spermassa on ongelma, jonka yhtenä syynä pidetään juuri sikiöaikaista kemikaalialtistusta.
EU:ssa on käytössä yli 100 000 kemikaalia, joille altistumme kotona, töissä, kaupassa, harrastuksissa, kaikkialla. Vaikka lainsäädäntömme vaatii, että käytössä olevat kemikaalit testataan ihmisille turvallisiksi, tutkitaan niitä vain tietyiltä osin, esimerksi karsinogeenisuuden osalta. Kehitykseen vaikuttavat tekijät ovat toinen lukunsa.
On vielä yksi asia, joka yllätti minut dokumentissa täysin: ohjelmassa tutkija Frederick vom Saal kertoi, kuinka tutkimuksissaan BPA vaikutti koe-eläinten kehitykseen jo aivan minimaalisina annoksia käytettynä (2 mikrogrammaa/kg), vaikka käyttämiensä annosten olisi pitänyt olla turvallisia. Hämmentävää on se, että suuria annoksia käyttämällä ei laboratoriossa välttämättä saatu aikaan vastaavia muutoksia. Mikäli vom Saal on oikeassa, on tilanne kuluttajien kannalta katastrofaalinen. Teollisuus tutkii kemikaaleja niin, että lähdetään isoista annoksista koe-eläimissä ja annoksia pienennetään kunnes vain tietty prosentti koeeläimistä esimerkiksi kuolee. Endokrinologi (joka vom Saal ammatiltaan on) puolestaan lähtee kasvattamaan kemikaalin määrää koe-eläimessä nollasta ylöspäin pannen merkille sen, minkä pitoisuuksien kohdalla koe-eläimissä alkaa syntyä muutoksia. Turvallisuuttaa lähetytään toksikologiassa ja endokrinologiassa siis päinvastaisista suunnista.
Teollisuudessa määritellään ensin piste, jossa koe-eläimiä ei kuole ja sen jälkeen kuluttajataso määritellään tuhannesosaksi tästä. Tuhannesosa saattaa kuitenkin olla määrä, joka vom Sallin mukaan aiheuttaa hormonihäirintää, vaikka suurempi annostus ei tätä tekisikään. Jos siis oikein yksinkertaistetaan vom Saalin teoria, niin 2000 x tappaa monia koe-eläimiä, 1500 x tappaa muutaman, 1000 x ei tapa yhtäkään ja näin ollen 1 x määritellään turvalliseksi, mutta luku 1 x saattaakin välittömän tappamisen sijaan vaikuttaa solutasolla hormonitoimintaan, vaikka 1000 x ei vaikuttanutkaan. Kuulostaa hämmentävältä, mutta asia selitettiin auki dokkarissa, kannattaa katsoa.
Vom Saalin saamien tulosten myötä teollisuus teetti omia tutkimuksia, mutta ei saanut samanlaisia lukuja. Viranomaiset eivät voi reagoida, kun eivät tiedä mikä pitää paikkansa. Tutkimusta tarvitaan lisää. Paula Baillie-Hamilton kirjoitti oman tutkimustyönsä pohjalta vuonna 2002 artikkelin Chemical Toxins: A Hypothesis to Explain the Global Obesity Epidemic, joka julkaistiin vaihtoehtolääketieteen julkaisussa, The Journal of Alternative and Complementary Medicine. Koska kyseessä on vaihtoehtolääketiteen julkaisu, ei artikkelia otettu sen vaatimalla vakavuudella, mutta se on huomattu ja ehkä dokumentti on saanut aikaan lisää tutkimusta. Pitää toivoa.
Mitä tulee kuluttajatasoon, on erittäin fiksua vähentää muovin määrää siellä missä voi ja käyttää mahdollisimman mietoja pesuaineita esimerkiksi kotia puunatessa. Kannattaa suosia luonnonmateriaaleja esimerkiksi kun valitsee kotinsa rakennusmateriaaleja tai tekstiilejä — tai vaikka tapetteja! Ruokaa ei kannata valmistaa teflonpannulla, säilyketölkit kannattaa jättää kauppaan ja ruoka ostaa niin usein ilman muovikäärettä kuin mahdollista ja ainakin muistaa pestä raaka-aineet huolellisesti ennen käyttöä. Ruoka kannattaa valmistaa tuoreista, ei prosessoiduista ja pitkään muovissa säilötyistä raaka-aineista itse (niin kuin kuvan annos, palaan siihen huomenna) ja mikäli työskentelet kaupan kassalla tai lehtipainossa, käytä käsineitä (kuitti- ja aikakauslehtipaperissa on BPA:ta joka irtoaa helposti käsiin ja imeytyy verenkiertoon). Tupakointi kannattaa lopettaa ehdottomasti ja kosmetiikka vaihtaa luonnonkosmetiikkaan. Listaa voisi jatkaa pitkästi, kattavaa listaa on mahdotonta antaa. Itse lähtisin ekana liikkeelle muovista ja bisfenolista. Heivaa esimerkiksi keittiön muoviset leikkuulaudat (!), lautaset, aterimet ja etenkin sellaiset muoviasiat, joita käytät kuuman ruoan kanssa.
Kuten dokkarissa todettiin: all are guilty until proven innocent. Näin kannattaa suhtautua arkikemikaalihin, ehdottomasti.
Kiinnostava Kemikaalitko meitä lihottavat? löytyy Areenasta.